keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Mukaeksoottinen Suomi

Netissä ja sosiaalisessa mediassa törmää toistuvasti usein ulkomaalaisille suunnattuun materiaaliin, jossa mehustellaan ajatuksella, että Suomi, suomen kieli ja suomalaiset ovat jollain tavalla poikkeuksellisia ja eksoottisia. Jokainen on varmaan nähnyt listat lukemattomista koira-sanan taivutusmuodoista tai kuvia avantouimareista sekä eukonkanto- ja saappaanheittokisoista todistuskappaleina siitä, miten vaikea suomen kieli on, miten karu ilmasto täällä vallitsee ja miten hullu kansa täällä asuu. Oletus on, että kaikki ulkomaalaiset pudistelevat päätään ja ällistelevät päntiönään Suomea.

Jokaisella kansakunnalla on tietysti omat ylpeilynaiheensa, mutta mitä enemmän leveilylle olisi katetta, sitä vähemmän tavallisella tallaajalla on tarvetta nostaa asiaa esille missään. Kaikkihan tuntevat englantilaisten espanjalaisten, ranskalaisten ja italialaisten saavutukset, joten niitä muille toitottavaa pidetään automaattisesti pölönä.

Suomalaisilla ei ole oikein mitään, mitä voisi pitää koko maailman mittakaavassa merkittävänä. Meillä ei ole huikeita nähtävyyksiä, jotka tunnettaisiin kaikkialla maailmassa, tunnetuimmat suomalaiset urheilijat ovat mykkiä mököttäjiä, eikä tieteen ja taiteen saroiltakaan löydy nimiä, jotka olisivat jatkuvasti muun maailman kansalaisten huulilla. Nokia oli hetken aikaa suomalaisten IKEA eli kaikkien tuntema yritys, mutta senkin monet luulivat olevan joko japanilainen tai ruotsalainen.

Koska arvostetuimpana luonteenpiirteenä Suomessa pidetään vaatimattomuutta, emme voi lähteä itse repostelemaan omalla erinomaisuudellamme. Sen sijaan käytämme itsemme nostamiseen hienoisen itseironian kaapuun puettua erityistämistä. Nautimme suunnattomasti, kun Suomi noteerataan maailmalla nimenomaan kummallisena kansana. Sen sijaan, jos Suomi todetaan jossain tutkimuksessa maailman onnellisimmaksi, kilpailukykyisimmäksi, vähiten korruptoituneeksi tai muuten vain parhaaksi, julkinen keskustelu täyttyy kommenteista, joissa tutkimustulokset todetaan paikkansapitämättömiksi. Olemme siis mieluummin outoja kuin hyviä.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

You are so special – eli ajatuksia omista ansioista

”Mä en kyllä pystyis tekemään mitään yhdeksästä viiteen duunia”, toteaa taas yksi artisti haastattelussa, ja joka kerta se ottaa päähän yhtä lujaa. Siinä on joku, joka on omasta mielestään poikkeusyksilö, jonka ei tarvitse sopeutua normeihin. Tavallinen työ on tarkoitettu lahjattomille.

Kun tiedostaa, miten sattumanvarainen lähes jokaisen tavallisessa päivätyössäkin olevan reitti omaan ammattiin on ollut, puhumattakaan jostain päiväperhomaisesta pop-artistista, ymmärtää, että jokainen voisi olla yhtä helposti jossain aivan toisessa ammatissa. Oma työurani esimerkiksi lähti nykyisille raiteilleen yhden täysin ennakoimattoman, parkkipaikalla tapahtuneen kohtaamisen seurauksena.

Jokaista pinnalle noussutta popparia kohden on satoja muita, jotka eivät ole olleet oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Suurin osa heistä päätyy ihan varmasti juuri niihin yhdeksästä viiteen hommiin. Kyllä se normitettu työkin alkaa kummasti maistua rokkikukollekin, jos rahaa ei mistään tule.

”Raha ei merkitse minulle mitään”. Ei varmasti merkitsekään, jos sitä on niin paljon, ettei kaupassa tarvitse katsoa hintalappuja. Monet rikastuneet ihmiset pitävät menestymistään omana ansionaan, vaikka sattumalla on ollut usein suuri vaikutus. Jo pelkästään se, millaiseen perheeseen, mihin maahan ja maailmanaikaan on syntynyt, antaa alkutahdit paraatimarssille menestykseen tai vaihtoehtoisesti kasaa esteitä elämälle. Alkoholistiperheen vesana on himpun verran hankalampaa nousta suuryrityksen pääjohtajaksi kuin kyseisen firman omistajan perillisenä.

”Sisäinen kauneus ratkaisee”. Ei ratkaise. Jos samaa työpaikkaa hakee kaksi tasavertaista naishakijaa, paremman näköinen saa paikan. Sama pätee kaikissa valintatilanteissa. Titanicissakin viimeisen pelastusvenepaikan sai todennäköisesti sitä kärkkyneistä muita miellyttävämmän näköinen henkilö. Ihminen muodostaa käsityksensä toisesta nopeasti, ja suurin vaikuttava tekijä on ulkonäkö. Ikävää, mutta totta. Sisäinen kauneus, mitä se sitten tarkoittaakin, käy ilmi vasta pidemmän ajan kuluessa eli liian myöhään.

”Olin teininä ruma ankanpoikanen”. Tämän kuulee usein jonkun missin tai huippumallin suusta. Pitäisikö tämän nyt sitten lohduttaa niitä, joista ei koskaan tulekaan kaunista joutsenta. Sehän se vasta viiksettääkin, kun tietää, että lähtökohdat olivat jossain kohtaa samat, mutta toisesta kehkeytyi huippumalli ja toisesta pitkäaikaistyötön. Kyse ei ole edes omista ansioista, persjalkainen pottunokka on persjalkainen pottunokka, vaikka miten yrittäisi olla jotain muuta.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Yksinkertaistamisesta

Tämä kirjoitus on jossain määrin jatkoa edelliselle jutulle, mutta pureutuu hiukan syvemmälle sen yhteen osa-alueeseen – asioiden yksinkertaistamiseen.

Jokainen vähänkään verkkokeskusteluja seurannut huomaa, että Suomi on täynnä ihmisiä, joilla on verrattomasti paremmat tiedot muun muassa politiikasta, taloudesta ja urheiluvalmentamisesta kuin henkilöillä, jotka näitä asioita työkseen harjoittavat. Kulloiseenkin kansakuntaa rasittavaan ongelmaan tuntuu näiden kommentoijien mielestä löytyvän päivänselvä ratkaisu, jota asiantuntijat eivät ilmeisesti joko silkkaa tyhmyyttään tai pahansuopuuttaan suostu käyttämään.

Onko todellakin niin, että niin valtiollisissa vaaleissa kansan valitsemat edustajat virkamiesleegioineen ja yksityisten yritysten kovalla rahalla palkkaamat asiantuntijat ovat niin ammattitaidottomia idiootteja, että he eivät näe ilmiselviä ratkaisuja vai olisiko kenties niin, että asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia, miltä ne maallikon silmiin näyttävät?

Harva asia tässä elämässä on vain joko tai. Yleensä ne ovat sekä että tai jotain vielä monimutkaisempaa. Asioilla on aina vähintäänkin kaksi puolta. Jos jonkun asian ratkaisee yhdellä tavalla, se yleensä hyödyttää yhtä osapuolta ja haittaa toista. Välilliset vaikutukset kohdistuvat sitten vielä useampiin tahoihin.

Valtameri kahden desin lasissa

Tämän ajan länsimaisilla ihmisillä on käynnissä jatkuva sisäinen ristiriita siitä, mihin kallisarvoista aikaa kannattaisi käyttää. Periaatteessa meillä on enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan ennen, mutta toisaalta työn ja vapaa-ajan välinen raja on entistä häilyvämpi. Niistä todellisista vapaahetkistä kamppailevat harrastukset, perhe ja ystävät, itsensä kehittäminen, viihde ja ihan vain lepo. Päällimmäisenä on tunne siitä, että jossain muualla on juuri nyt jotain tärkeämpää tai viihdyttävämpää tekemistä. Tämän seurauksena asioihin ei jakseta perehtyä, kaiken pitää olla simppeliä ja helposti omaksuttavaa. Mikään ei saa olla monimutkaista tai vaikeaa. Itse asiassa sanaa vaikeaa ei edes enää haluta käyttää. Asiat ovat korkeintaan haasteellisia.

Oman käsitykseni mukaan merkittävä käänne tapahtui 1990-luvun jälkipuoliskolla, kun internet, tietokoneet ja matkaviestimet astuivat elämäämme. Tuolloin kuviteltiin, että uusi tekniikka suo ihmisille enemmän vapaa-aikaa, mutta seurauksena olikin entistä hektisempi elämänrytmi. Kaiken pitää tapahtua heti ja ihmisten on oltava tavoitettavissa 24/7/365. Miltei kaikista asioista alkoi myös olla saatavissa enemmän tietoa kuin pystymme sulattamaan, ja mobiililaitteiden yleistymisen ja tietoverkkojen nopean kehittymisen ansiosta tuo ylenpalttinen tietomäärä on saatavilla vieläpä missä tahansa, milloin tahansa.

Yksittäinen ihminen ei enää pysty tästä tiedon valtamerestä suodattamaan tiedonjanoonsa lasillista faktoja. Uutisnälkäinenkin on ylensyönnin partaalla. Tätä ähkyä helpottamaan onkin syntynyt hakukoneita, mediaportaaleja, uutissovelluksia ja muita menetelmiä, jotka annostelevat informaatiota sopivina kulauksina. Samalla on syntynyt kokonaan uusi kilpailun kenttä. Tiedon tuottajat kilpailevat tiedon kuluttajista, sillä he ovat mainostajien tykinruokaa ja mainostajat maksavat koko lystin. No, oikeastaan viime kädessä maksaja on tietysti kuluttaja, mutta se nyt on kaikille selvää.

Paineesta puristuikin paskaa

Yleensä kilpailun seurauksena kuluttajat saavat parempia tuotteita edullisempaan hintaan, mutta kun kilpailun kohteena on ihmisten aika ja välineenä tieto, ei lopputuloksena olekaan entistä laadukkaampaa informaatiota tai journalismia. Päinvastoin.

Tämän päivän sähköisessä tiedonvälityksessä levikkiä ei määritellä sen perusteella kuinka moneen savuun joku aviisi on tilattu. Levikki jakautuu joka hetki. Yksi mehukas uutisotsikko, jonka tuhannet ihmiset jakavat Facebookissa ja Twitterissä, nostaa hetkessä lehden nettisivuston kävijämäärän kolmanteen potenssiin ja mainosbannerien myyjät tilaavat jo ensi jouluksi matkoja Bora Boralle bonuksiaan ynnätessään.

Ihminen on nopea oppimaan ja seurauksena on tietysti pyrkimys jatkuvaan tilanteen toisintamiseen. Jos todellisia jymyuutisia ei tapahdu, niitä synnytetään. Kryptiset otsikot ja asioiden härski yksinkertaistaminen ovat levinneet jo aiemmin arvovaltaisina pidettyjenkin tiedotusvälineiden kikka-arsenaaliin. Toimiva keino massojen koukuttamiseen on myös tarkoituksellinen konfrontaatioiden luonti. Lähes asiasta kuin asiasta saa kansakuntaa railona jakavan kysymyksen. Usein uutiset muotoillaan jo otsikkotasolla sellaisiksi, että niistä on helppo järjestää verkkoäänestys.

Nämä verkkoäänestykset ovat kaikkein pahimpia. Ihmiset muodostavat mielipiteen heliuminkevein perustein jonkun viisirivisen verkkouutisen perusteella ja jakavat pikatuomioita niin murhasyytetyille kuin laulukilpailuun osallistuneillekin. Kaikki asiakysymyksetkin pyritään vieläpä henkilöimään, joten ihmiset eivät usein edes äänestä asiasta vaan henkilön persoonasta. Nettikommenteissa tulitetaan nimettömänä puskista mielipiteitä, joita kolmannen valtakunnan arkkitehditkin lukisivat punastellen. Pahinta on, että tällainen pikademokratia saattaa vaikuttaa poliitikkoihin jollain tasolla; ovathan heidän valtakirjansa tämän saman yksinkertaistettuja uutisia lukevan ja harkitsemattomia nettikommentteja laukovan apinalauman taskussa.

Koska kukaan ei kohta enää ole kiinnostunut faktoista tai asioiden taustoista, politiikkaan ei enää hakeudu kansakunnan terävimpiä tai edes aatteellisimpia henkilöitä. Alalle pyrkiikin opportunisteja, jotka keskittyvät yhä enenevässä määrin satsaamaan tv-esiintymisiin ja vaalimainosten valokuvien laatuun.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

De-evolution is real – taantuma on totta

Kun olin parikymppinen nuori mies, yksi suosikkibändeistäni oli amerikkalainen DEVO. Yhtye soitti uuden aallon musiikkia höystettynä konemusiikin elementeillä, mutta se, mikä teki bändistä erikoisen oli heidän koko tuotantonsa läpitunkeva teema de-evoluutiosta. Sen mukaan ihmiskunta ei itse asiassa kehity, vaan taantuu. Pitkät ajat pidin koko asiaa pelkkänä vitsinä ja vain keksittynä motiivina tehdä outoja videoita ja pukeutua hassusti. Nyt vasta tajuan, että herranen aika – he olivat oikeassa.

“In the past this information was suppressed but now it can be told. Every man, woman, and mutant on this planet shall know the truth about de-evolution.” -DEVO-

Kun pysähtyy katsomaan sitä laitteiden määrää, joka ympäröi meitä päivän jokaisena hetkenä, moni saattaa purskahtaa nauramaan väitteille ihmiskunnan kehityksen taantumisesta. Ensisilmäyksellä tosiaankin vaikuttaa siltä, että elämme ihmiskunnan kehityksen kulta-aikaa, mutta mietipä, kuinka paljon sinä yksilönä ymmärrät kaikista noista kojeista ja laitteista. Miten ne on tehty ja minkä takia mitäkin tapahtuu. Aivan. Suurimmalle osalle meistä, itse asiassa lähes kaikille, ne ovat vain laatikoita, jotka nappia painamalla tekevät suunnilleen sitä, mitä niiden oletetaankin tekevän.

Puhtaasti mekaanisten laitteiden, kuten leivänpaahtimen tai kahvinkeittimen toimintaperiaatteet on vielä suhteellisen helppo ymmärtää, mutta jo puhelin on tavalliselle ihmiselle täysi mysteeri. Puhumme pieneen suorakaiteen malliseen kapistukseen ja äänemme kuuluu toisesta samanmoisesta vekottimesta jopa tuhansien kilometrien päässä. Keskiajalla jo tuollaisen keksinnön kuvailusta olisi päätynyt roviolle. Tällaisten laitteiden osuus elämässämme kasvaa koko ajan. Meidän osaksemme jää painella nappeja.

Joskus tulee harrastettua ajatusleikkiä, jossa kuvittelen siirtyväni aikakoneella johonkin muinaiseen aikaan. Mietin, mitä asioita voisin menneisyyden ihmisille opettaa. Loppujen lopuksi niitä on aika vähän. En osaisi vauhdittaa kehitystä kertomalla höyryvoimasta tai polttomoottorista, sähköstä nyt puhumattakaan. En muista kouluajalta matematiikasta, fysiikasta tai kemiasta mitään hyödyllistä. Ehkä oleellisimmat seikat liittyisivät hygienian merkitykseen tautien leviämisen ehkäisijänä. Siinäkö se? Muistakaa pestä kädet, kun olette tehneet tarpeenne. Todennäköisesti minut nuijittaisiin joutavana otuksena hengiltä alta aikayksikön niukkoja resursseja kuluttamasta.

Media tekee sekin kaikkensa, jotta ihmisten ei tarvitsisi vaivata päätään. Monimutkaiset poliittiset dilemmat supistetaan mustavalkoisiksi kyllä tai ei -tyyppisiksi kysymyksiksi, jotka tarjoillaan julkkisjuorujen höysteenä. “Irti eurosta – kyllä vai ei? Kuka putoaa BB-talosta seuraavana?” Vakavatkin asiat pyritään viihteellistämään ja rikoksista epäiltyjen syyllisyys tai syyttömyys päätetään nekin iltapäivälehtien nettiäänestyksissä. Entäs vaalit sitten? Ne ovat jo Suomessakin muuttuneet karnevaaleiksi, joissa ehdokkaiden pitää asiakysymysten ja oikeiden mielipiteiden sijaan keskittyä oman persoonansa esille tuomiseen mahdollisimman miellyttävässä valossa. Onnistunut valokuva vaalimainoksessa on agendaa oleellisempi.

Aikaisemmin asiallisina pidetyt sanomalehdetkin on pakotettu laatimaan juttujensa yhteyteen pienet faktalaatikot, joista ihmiset voivat nopeasti lukea uutisen pääkohdat, koska eivät laiskuuttaan jaksa perehtyä uutisen taustoihin lukemalla koko artikkelin. Sluibailemme läpi elämän pyörittelemällä pikku päissämme yhä vähäpätöisempiä asioita. Meidän ei tarvitse osata kuin oma pieni erikoisalueemme, jonka tiedon turvin ansaitsemme elantomme.

Internetin myötä ihmisten ei myöskään tarvitse enää muistaa asioita ulkoa. Riittää, että tietää, mistä tietoa saa. Se, että tietoa on nyt laajasti saatavilla on tietysti hieno asia, mutta onko sen vastapainona lopulta tietämättömyyden kasvu? Lajina tiedämme nyt enemmän kuin koskaan, mutta yksilöinä muutumme yhä tyhmemmiksi – tai ainakin laiskemmiksi.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Aikataulujen vangit

Radiosta tai televisiosta tulee haastattelu. Vieraana oleva henkilö on juuri pääsemässä asioiden ytimeen ja kertomassa jotain mielenkiintoista, kun toimittaja muuttuu rauhattomaksi ja pyrkii ohjaamaan keskustelua ennenaikaiseen päätökseen. Kun vieraan puheessa tulee pienikin hengitystauko, toimittaja kiittää haastattelusta ja kertoo, kuinka seuraavaksi siirrytään uutisiin tai mainoskatkolle tai johonkin muuhun ohjelmaelementtiin, joka nyt vain sattuu olemaan merkittynä tähän kellonaikaan.

Mihin sähköisten viestimien journalismi oikein on menossa? Missä vaiheessa toimitetuista jutuista ja asioita valottavista haastatteluista on tullut pelkkää täytemateriaalia ja milloin ohjelmistoon merkityistä, yhä uudestaan ja uudestaan toistuvista yhdentekevistä elementeistä on tullut se pääasia?

Sellaista jymyuutista ei olekaan, joka ohittaisi tärkeydessään lähestyvän mainoskatkon.

-"Kansalaiset, nyt sen voi paljastaa. Minä en oikeasti ole Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö, vaan Xordo-planeetalta maapallolle saapunut avaruusneuvoston lähettiläs Zypfax ja haluan välittää ihmiskunnalle tärkeän..."

-"Oikein paljon kiitoksia haastattelusta ..öö... lähettiläs Zypfax, me siirrymme nyt takaisin studioon, jossa Aamukeittiön Sanna laittaa helppoa ja terveellistä ruokaa parsakaalista, mutta sitä ennen katkolle...".

Miten voi olla mahdollista, että sisältö, jolla esimerkiksi kaupalliset radio- ja tv-kanavat todellisuudessa kuulijansa ja katsojansa keräävät, onkin vain välttämätön paha. Vaikka itse mainosalalla olenkin, en jaksa uskoa, että ihmiset oikeasti seuraavat tiettyä kanavaa siellä esitettävien mainosten takia tai haluavat kuulla säätiedotuksen sekunnilleen tietyllä kellonlyömällä. Jos haastateltavalla on kiinnostavaa kerrottavaa, kuunnellaan se asia loppuun.

Jotenkin tuntuu tässä aikataulujen kumartamisessakin on kyse tälle ajalle leimallisesta ilmiöstä, jossa kaikki inhimilliset elämänalueet halutaan upottaa jonkinlaiseen excel-taulukkoon. Jokaisella asialla on aikansa, paikkansa ja kestonsa. Kaikkeen on olemassa patenttiratkaisu, sovellus tai laite. Yritetään luoda illuusio, että kaikkea pitää voida valvoa, hallita ja ennakoida, mutta elämä ei vain toimi niin. Se on niin monimuotoinen ja yllätyksellinen, ettei se sovi ruudukkoon. Jokainen hetki on poikkeus, joka ei vahvista sääntöä, vaan luo uuden.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Tunnettu poliitikko törttöili kännissä. Katso kuvat!

Otsikon mukaisen uutisen löytäminen iltapäivälehtien nettisivuilta on yhtä turhauttavaa puuhaa kuin neulan etsiminen heinäsuovasta tai edes seinähuovasta. Trendi on tällä hetkellä harhaanjohtavasta silkkaan valheeseen.

Kun iltapäivälehdet aloittivat uutisoinnin nettisivuillaan, nähtiin ensin samaa tuttua kusetusta kuin paperilehdissäkin. “Tunnettu rocktähti vakavassa onnettomuudessa” tarkoitti, että onnettomuus oli kyllä vakava, mutta rocktähti oli joku 70-luvulla vaikuttanut tyyppi, jonka bändi oli saanut yhden kappaleen listalle sijalle 16. Jos taas otsikko huutaa: “Remu vakavassa onnettomuudessa”, kyseessä on oikeastikin Remu, mutta onnettomuus ei ole vakava. “Kirsi Pihan mystinen sairaus” onkin vaivannut joskus viisi vuotta sitten ja parantunut ihan itsestään.

Nykyään totuutta ei tarvita enää edes siteeksi. Otsikko, jonka mukaan “Naton hävittäjät pommittivat Gaddafin telttaa”, on periaatteessa totta. Teltta, jota pommitettiin on Gaddafin omistama, mutta mies itse ei ole mahdollisesti teltassa koskaan käynytkään. Oma lukunsa ovat viihdeuutisten otsikkotyypit: “Menetkö jo liian pitkälle Madonna? Katso rohkeat kuvat!” Niissä päätyy loputtomaan linkkiviidakkoon, kun kuvat nähdäkseen on ensin klikattava itse otsikkoa, sitten artikkelisivulla linkkiä, joka johtaa jonkun ulkomaisen nettilehden sivulle, jossa saattaa olla taas artikkeli, josta pitää etsiä linkki itse kuviin ja niin edelleen.

Uusin ilmiö on tehdä otsikosta niin kryptinen, että uteliaisuus kasvaa ylitsekäymättömäksi: “Poliisia huolestuttava ilmiö pääkaupungin hotelleissa”. Siis mikä ilmiö? Voiko journalistisesti paljon surkeampaa otsikkoa enää olla? Jos otsikkoon liittyvä juttu olisi heti otsikon alapuolella, tämän voisi vielä hyväksyä, mutta kun saadakseen selville, että asia koskee ulkomaalaisia turisteja vaanivia ulkomaalaisia matkalaukkuvarkaita, pitää klikata linkkiä, josta avautuu uusi sivu, jolla uutinen on.

Otsikoitakin ärsyttävämpi asia on se, että kun on antanut uteliaisuudelleen periksi ja klikannut otsikkoa, huomaa, että itse “uutinen” koostuu kahdesta rivistä tekstiä, jossa kerrotaan sama asia kuin otsikossa vain toisin sanoin, esim. otsikko on “Omakotitalo paloi poroksi Hirvilammilla”, ja itse uutinen: “Puurakenteinen omakotitalo syttyi tuleen Hirvilammilla. Palokunnan ehdittyä paikalle tuli oli jo tuhonnut talon maan tasalle”. Informaatioarvo on humuksen tasolla.

Miksi lehdet harrastavat tällaista irvokasta journalismin alasajoa? Tietysti sen takia, että nettisivujen tilastot näyttäisivät mahdollisimman monta sivunavausta, koska niiden avulla myydään yrityksille mainostilaa netistä. Ihmettelen silti, ovatko mediatoimistot ja mainonnan ostajat tosiaan niin hölmöjä, etteivät näe tällaisen kusetuksen läpi vai ajatellaanko siellä, että kyseessä on ihan validi tieto? Tuleehan kävijä kuitenkin avanneeksi uuden sivun, jolla voi olla taas jonkun firman banneri.

Niin tai näin, sivujen käyttäjiä aliarvioidaan oikein tuelta ja isolla suuttimella. Hermothan tässä menee.

perjantai 18. helmikuuta 2011

MEDIALUKUTAIDOSTA

Ken lukee kaikenkarvaisia keskustelupalstoja saa nopeasti käsityksen ihmiskunnan suuren enemmistön alhaisesta käsityskyvystä ja olemattomasta medialukutaidosta. Eikä tämä liity pelkästään suomalaisiin keskustelupalstoihin vaan aivan kaikkiin yleisiin, vapaasti kaikkien käytössä oleviin.

Iltapäivälehtien keskustelufoorumeja tai You Tube -videoihin jätettyjä kommentteja lukemalla voi päätyä vain yhteen johtopäätökseen – ihmiskunta ei ole juurikaan fiksumpaa kuin esimerkiksi tuhat vuotta sitten. Tietoa on toki saatavilla, mutta älyä tai halua sen prosessointiin ei ole.

Jos jotain muutosta ihmiskunnassa on tapahtunut, sekin on huonompaan suuntaan. Nimittäin ensimmäinen havainto keskustelupalstoja lukiessa on ihmisten matala keskittymiskyky, mikä ilmenee siten, ettei juuri kukaan jaksa lukea kirjoitettua tekstiä ajatuksella. Vähänkään moimutkaisemmat lauserakenteet aiheuttavat väärinymmärryksiä puhumattakaan tilanteista, joissa teksti sisältää ironiaa tai sarkasmia. Jos asian voi ymmärtää väärin, se ymmärretään väärin.

Tapaus Tony Halme

Tony Halmeen kuoleman jälkeen Kaarina Hazard kirjoitti Iltalehteen varsin provokatiivisen kolumnin, jossa hän hämmästeli, kuinka iltapäivälehdet ovat nyt tekemässä hiljattain kuolleesta Tony Halmeesta suurta sankaria. Samat lehdet olivat vuosia repostelleet Halmeen vastoinkäymisillä ja huumesekoiluilla, mutta kun mies kuoli, pahoinpitelyistä ja huumehörhöilyistä tuli “rankkaa elämää” ja miehestä itsestään “katujen sankari”.

Hazardin kirjoituksesta pystyi ilman suuria vaikeuksia havaitsemaan kritiikin kohdistuvan siis ns. hömppälehtiin, joista yhden sivuilla siis tämäkin kolumni julkaistiin, ja niiden tapaan kalastella lukijoita opportunistisella kirjoittelulla, joka unohtaa täysin vielä hetki sitten kaikkien tiedossa olleet tosiseikat.

Mitä seuraavaksi tapahtui? Keskustelupalstat täyttyivät vihaisista kommenteista, joissa vaadittiin Hazardin “erottamista”, mikä sinänsä olisi ollut vaikeaa, koska Hazard käsittääkseni toimi freelancer-kirjoittajana kyseisesssä aviisissa, eikä siis ollut lehden palkkalistoilla. Hazardista käytettiin pejoratiivisia ilmaisuja, kuten nekrofiili, taistolainen ja feministilesbo. Jos kirjoittaja tuohtui kolumnistin provokatiivisesta kielenkäytöstä, mistä kertoo se, että näissä vastineissa vedettiin nimittely saman tien kolmanteen potenssiin?

Seiska presidentiksi

Kuten todettua, Tony Halme oli Hazardin kirjoituksessa vain esimerkin asemassa. Samanlaista median valkopesua on nähty ennenkin. Juorulehdistön täytyy näyttää valtaansa päivästä toiseen nostamalla ja pudottamalla julkisuuden henkilöitä oman mielensä mukaan. Julkista mielipidettä ohjaillaan täysin toimituksen oman mielen mukaan. Tänään Matti Nykänen on unohdettu urheilusankari, huomenna vaimonhakkaaja, seuraavana päivänä comebackin tekevä viihdeartisti. Samalla tavalla poliitikkojen ura on täysin Iltasanomien ja Iltalehden toimittajien taskussa. Yksi kysymysmerkillä varustettu lööppi tuhoaa kenen tahansa maineen yhdessä päivässä. Virheitä ei vaivauduta oikaisemaan tai jos se tehdään, se tapahtuu surviaisen toukan kokoisella kirjasimella sivulla 13.

Jos joku tosissaan luulee, että kansa valitsee johtajansa, hän on pihalla kuin puutarhakeinu. Kansa äänestää juuri sitä, ketä media heitä ohjaa äänestämään. Tavaksi on tullut Suomessakin naureskella amerikkalaisten raha- ja julkisuusvetoisille vaalitaisteluille. Ei kannata paljoa naureskella.